Tasoryhmiä peruskouluun?

Tasoryhmät ovat yleistyneet peruskoulussa, etenkin matematiikan ja kielten opetuksessa. Tarjoaisivatko tasoryhmän mahdollisuuden potentiaalisten koulupudokkaiden pelastamiseen ja huippuoppilaiden kannustamisen tulevaisuuden innovaattoreiksi?

Kaikille yhteisen perusopetuksen voi nähdä yksilöllisyyden tukahduttavana pakkolaitoksena, jossa kaikkien on mentävä keskinkertaisuuksien ehdoilla ja sekä heikoimmat että vahvimmat kärsivät. Periaatteessa oppilaiden mahdollisuuksien sisäistää oppisisällöt luulisi olevan korkeimmillaan, kun opetus etenee heille sopivaa tahtia ja tasolla, jonka he ymmärtävät. Oppilaan on vaikeaa motivoitua opiskeluun, jos hän ei pysy lainkaan opetuksen perässä, tai jos hänen tieto- ja taitotasonsa on niin korkea, ettei opetus anna hänelle mitään uutta. Näin sekä heikoimmat, keskinkertaiset että vahvimmat saavuttaisivat parhaiten oman potentiaalinsa, jos heillä olisi omat tasoryhmänsä. Periaatteessa.

Käytännössä kysymys ei ole läheskään näin yksinkertainen. Tie Helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Erittäin todellisena vaarana on, että alimmasta tasoryhmästä muodostuisi toivoton kriisipesäke, jossa ilmapiiri ei kannustaisi oppimiseen vaan kapinointiin, työrauha olisi olematon ja oppimistulokset surkeita. Lisäksi leimautuminen "huonojen ryhmään" määrittäisi väistämättä lapsen/nuoren identiteettiä ja siten tuskin ainakaan parantaisi oppilaan luottamusta mahdollisuuksiinsa menestyä. Tällainen ilmapiiri tuskin motivoisi opettajiakaan, vaan useimmat opettajat pyrkisivät välttelemään alimman tasoryhmän opettamista. Näin opettajakuntakin jakautuisi vaivihkaa tasoryhmiin. Ylimmän ryhmän norsunluutornissa olisi varmasti mukavaa, kun parhaat opettajat opettaisivat parhaita oppilaita. Alatasolla kuitenkin heikot, leipiintyneet opettajat opettaisivat heikkoja, leipiintyneitä oppilaita. On sanomattakin selvää, että näillä nuorilla olisi kohtuuttoman suuri riski pudota koulutusjärjestelmän ja työelämän ulkopuolelle ja sitä kautta syrjäytyä. Suomen vahvuus PISA-tutkimuksissa ei sitä paitsi ole ollut parhaiden oppilaiden ylivertaisuus, vaan se, että heikoimmatkin ovat pärjänneet kansainvälisessä vertailussa suhteellisen hyvin. Näin siis "tasapäistävässä peruskoulussa, jossa edetään keskinkertaisuuksien ehdoilla".

Miten yhdistää hyvä teoria ja vaarallinen käytäntö? Heikoimmat oppilaat tarvitsevat eniten tukea. Jos alimmassa tasoryhmässä olisi muita pienemmät ryhmäkoot, tämä parantaisi opettajan mahdollisuuksia ylläpitää työrauhaa ja antaa henkilökohtaista apua oppilaille. Osaavia opettajia voisi motivoida opettamaan alatason ryhmiä esimerkiksi porrastamalla palkkauksen niin, että palkka olisi sitä korkeampi, mitä alempaa tasoa opettaa. Tällöin opettajien valinnanmahdollisuudet lisääntyisivät: toiset ottaisivat mieluummin helpomman ja mukavamman työn, toiset lihavamman lompakon. Vaihtoehtoisesti opettajat voisi velvoittaa opettamaan kaiken tasoisia ryhmiä samassa suhteessa, jolloin kaikki opettajat olisivat keskenään tasavertaisessa asemassa. Tästä olisi kuitenkin oltava koko maassa yhtenäinen käytäntö, tai muuten uhkana olisi lipsuminen kuvaamani kaltaiseen katastrofiin.

Olisiko tässä aineksia pienimuotoiseen kokeiluun, joka voitaisiin hylätä, jos tulokset olisivat huonoja? Tai sitten voitaisiin vain kehittää nykyistä järjestelmää pienentämällä ryhmäkokoja ja palkkaamalla lisää kouluavustajia, jolloin oppilaiden yksilölliset tarpeet pystyttäisiin huomioimaan entistä paremmin. Tämä vaatisi kuitenkin lisää resursseja, eli enemmän rahaa peruskoulutukseen. Sitä ei ihan helposti irtoa. Koululaiset kun eivät pysty lobbaamaan poliitikkoja samalla tavalla kuin monet muut eturyhmät.

Ylen rahoitus ja oikeudenmukaisuus

SDP esittää Yleisradion rahoittamista budjetista. Puolueen oma viestintäministeri Kiuru vannoo hakevansa mieluummin "kompromissia, jota kaikki [hallituspuolueet] voivat kannattaa". Aika paljon lehmänkauppoja täytynee tapahtua ennen kuin sateenkaarihallitus löytää asiasta yksimielisyyden.

Joka tapauksessa SDP:n avaus on todella positiivinen uutinen. Yleisradio on tärkeä julkinen palvelu, jonka avulla voidaan tuottaa uutisia, ajankohtaisohjelmia ja kulttuuria koko kansalle niin radion, TV:n kuin netinkin kautta ilman, että toimintaa ohjaavat kaupalliset intressit. Nykyinen TV-lupajärjestelmä ei toimi, tästä puolueetkin ovat yhtä mieltä. Edellisen hallituksen ratkaisuksi kaavailema mediamaksu on kuitenkin sosiaalisesti erittäin epäoikeudenmukainen toteutustapa. Mediamaksu olisi jokaiselle taloudelle mätkäistävä samansuuruinen könttäsumma. Kyseessä olisi siis Suomessa asumisesta perittävä regressiivinen vero. Köyhän veroprosentti olisi paljon suurempi kuin rikkaan. Maksun sitominen talouteen, ei henkilöön, aiheuttaisi lisäksi sen, että sinkkujen verotus olisi kaksinkertainen avo- ja aviopareihin nähden. Tällainen verotus on niin oikeistolaista kuin verotus suinkin voi olla; vielä oikeistolaisempaa olisi ainoastaan Ylen yksityistäminen sillä perusteella, että tiedonvälityksen tulee noudattaa markkinatalouden pelisääntöjä julkisen vallan puuttumatta asiaan. Ei ole lainkaan yllättävää, että mediamaksua kannatetaan porvaripuolueissa.

Jokaisen maksettavaksi tulevaa mediamaksua perustellaan sillä, että Ylen palveluita käyttävät kaikki joka tapauksessa. Suomessa ei kuitenkaan ole könttäsummana maksettavia koulumaksuja tai poliisimaksuja, vaikka jokainen kansalainen taatusti hyödyntää näitä julkisen vallan tarjoamia palveluita elämänsä aikana. Julkisessa terveydenhoitojärjestelmässä maksuja on, mutta niillä katetaan vain pieni osa kuluista. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion periaatteisiin kuuluu, että kaikkien tarvitsemat terveys- ja sivistyspalvelut rahoitetaan (osittain progressiivisesti kerätyin) verovaroin. Ei siis regressiivisillä könttäsummaveroilla.

Alennusautomaatti

Työ- ja elinkeinoministeriön kansliapäällikkö Erkki Virtanen esitti, että opintorahan sitomisesta indeksiin tulisi luopua. Perustelu on se perinteinen: valtiolla ei ole varaa korotuksiin. Suomen ylioppilaskuntien liitto SYL julkaisi vastineen, jossa indeksiin sitomista puolustetaan korostamalla koulutuksen kansantaloudellista merkitystä ja opiskelijoiden valmiiksi huonoa taloudellista tilannetta sekä vetoamalla hallituksen jo antamaan lupaukseen. Nämä samat argumentit on kuultu puolin ja toisin ennenkin.Opiskelijaliikkeen poliittiset hauikset ovat pienet, ja eduskuntavaalien alla armottomalla lobbauksella aikaansaatu lupaus opintotuen sitomisesta indeksiin vuonna 2014 on olosuhteet huomioon ottaen vähintään kohtuullinen saavutus.

Eräs merkittävä lyömäase kuitenkin puuttuu. Indeksikeskustelussa käytettävä kieli pelaa lähinnä indeksiin sitomisen vastustajien pussiin. Opintotukeen ollaan tekemässä korotuksia. Opiskelijat vaativat lisää tukea. Pahimmillaan indeksiin sitomista nimitetään korotusautomaatiksi. Tällainen kielenkäyttö antaa ymmärtää, että (ahneet ja laiskat?) opiskelijat kuppaavat vuosi vuodelta enemmän veronmaksajien rahoja, oli sille tarvetta tai ei. 

Opiskelijaliike jaksaa kyllä muistuttaa, että inflaatio syö opintotuen reaaliarvoa. Tätä on myös havainnollistettu hienoilla reikäleivillä, joista puuttuu pala. Kielenkäytön tasolla tämä ei kuitenkaan näy. On tietysti sekä totuudenmukaista että älyllistä puhua elinkustannusten noususta ja reaaliarvosta, mutta jos vastustaja pystyy pelkistämään vaatimukset lauseeseen "eli haluatte siis korotusautomaatin ja lisää tukea", ollaan heikoilla. Kieli on vallankäytön väline. Politiikkaa ei tehdä pelkillä asiakysymyksillä, vaan myös retoriikalla. Väännetään siis rautalangasta:


Inflaatio ei vähennä valtion tuloja, koska verot kerätään prosentteina, ei könttäsummina. Lisäksi progressiorajoihin tehdään säännöllisesti inflaatiotarkistus. Indeksikorotukset eivät siis kasvata opintorahaa eivätkä valtion menoja, vaan pitävät tilanteen reaalisesti ennallaan. Mitään korotuksia ei ole tulossa, eikä opiskelijaliike sellaisia indeksikampanjassaan edes vaatinut. Ilman indeksisidonnaisuutta opintotuessa on itse asiassa sisäänrakennettu alennusautomaatti! Jos nykytilanteesta käytettäisiin tätä termiä, olisi indeksisidonnaisuuden vastustajien paljon vaikeampi perustella kantansa, perustui argumentti sitten kansantalouteen tai oikeudenmukaisuuteen. Lisäksi on huomattava, että indeksiin ollaan sitomassa vain opintoraha, 298€ miinus verot, ei tyypillisesti noin 200 euron arvoista asumislisää. Opintotukea nostava opiskelija on siis jatkossakin joka vuosi entistä pienempi kuluerä valtiolle. Alennusautomaattia ollaan siis näillä näkymin leikkaamassa vuonna 2014, mutta ei poistamassa kokonaan.