Tasoryhmät ovat yleistyneet peruskoulussa, etenkin matematiikan ja kielten opetuksessa. Tarjoaisivatko tasoryhmän mahdollisuuden potentiaalisten koulupudokkaiden pelastamiseen ja huippuoppilaiden kannustamisen tulevaisuuden innovaattoreiksi?
Kaikille yhteisen perusopetuksen voi nähdä yksilöllisyyden tukahduttavana pakkolaitoksena, jossa kaikkien on mentävä keskinkertaisuuksien ehdoilla ja sekä heikoimmat että vahvimmat kärsivät. Periaatteessa oppilaiden mahdollisuuksien sisäistää oppisisällöt luulisi olevan korkeimmillaan, kun opetus etenee heille sopivaa tahtia ja tasolla, jonka he ymmärtävät. Oppilaan on vaikeaa motivoitua opiskeluun, jos hän ei pysy lainkaan opetuksen perässä, tai jos hänen tieto- ja taitotasonsa on niin korkea, ettei opetus anna hänelle mitään uutta. Näin sekä heikoimmat, keskinkertaiset että vahvimmat saavuttaisivat parhaiten oman potentiaalinsa, jos heillä olisi omat tasoryhmänsä. Periaatteessa.
Käytännössä kysymys ei ole läheskään näin yksinkertainen. Tie Helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Erittäin todellisena vaarana on, että alimmasta tasoryhmästä muodostuisi toivoton kriisipesäke, jossa ilmapiiri ei kannustaisi oppimiseen vaan kapinointiin, työrauha olisi olematon ja oppimistulokset surkeita. Lisäksi leimautuminen "huonojen ryhmään" määrittäisi väistämättä lapsen/nuoren identiteettiä ja siten tuskin ainakaan parantaisi oppilaan luottamusta mahdollisuuksiinsa menestyä. Tällainen ilmapiiri tuskin motivoisi opettajiakaan, vaan useimmat opettajat pyrkisivät välttelemään alimman tasoryhmän opettamista. Näin opettajakuntakin jakautuisi vaivihkaa tasoryhmiin. Ylimmän ryhmän norsunluutornissa olisi varmasti mukavaa, kun parhaat opettajat opettaisivat parhaita oppilaita. Alatasolla kuitenkin heikot, leipiintyneet opettajat opettaisivat heikkoja, leipiintyneitä oppilaita. On sanomattakin selvää, että näillä nuorilla olisi kohtuuttoman suuri riski pudota koulutusjärjestelmän ja työelämän ulkopuolelle ja sitä kautta syrjäytyä. Suomen vahvuus PISA-tutkimuksissa ei sitä paitsi ole ollut parhaiden oppilaiden ylivertaisuus, vaan se, että heikoimmatkin ovat pärjänneet kansainvälisessä vertailussa suhteellisen hyvin. Näin siis "tasapäistävässä peruskoulussa, jossa edetään keskinkertaisuuksien ehdoilla".
Miten yhdistää hyvä teoria ja vaarallinen käytäntö? Heikoimmat oppilaat tarvitsevat eniten tukea. Jos alimmassa tasoryhmässä olisi muita pienemmät ryhmäkoot, tämä parantaisi opettajan mahdollisuuksia ylläpitää työrauhaa ja antaa henkilökohtaista apua oppilaille. Osaavia opettajia voisi motivoida opettamaan alatason ryhmiä esimerkiksi porrastamalla palkkauksen niin, että palkka olisi sitä korkeampi, mitä alempaa tasoa opettaa. Tällöin opettajien valinnanmahdollisuudet lisääntyisivät: toiset ottaisivat mieluummin helpomman ja mukavamman työn, toiset lihavamman lompakon. Vaihtoehtoisesti opettajat voisi velvoittaa opettamaan kaiken tasoisia ryhmiä samassa suhteessa, jolloin kaikki opettajat olisivat keskenään tasavertaisessa asemassa. Tästä olisi kuitenkin oltava koko maassa yhtenäinen käytäntö, tai muuten uhkana olisi lipsuminen kuvaamani kaltaiseen katastrofiin.
Olisiko tässä aineksia pienimuotoiseen kokeiluun, joka voitaisiin hylätä, jos tulokset olisivat huonoja? Tai sitten voitaisiin vain kehittää nykyistä järjestelmää pienentämällä ryhmäkokoja ja palkkaamalla lisää kouluavustajia, jolloin oppilaiden yksilölliset tarpeet pystyttäisiin huomioimaan entistä paremmin. Tämä vaatisi kuitenkin lisää resursseja, eli enemmän rahaa peruskoulutukseen. Sitä ei ihan helposti irtoa. Koululaiset kun eivät pysty lobbaamaan poliitikkoja samalla tavalla kuin monet muut eturyhmät.
